Note to self: Kilpaile aina kipeänä.

Nimittäin viikon blogaustauolle ei ole sen ihmeellisempää selitystä, kuin että olen ollut sairaana. Lauantaina iski kurkkukipu, joka paheni sunnuntaina isosti. Tiistain kohdalla olin saanut kurkkukivun lievennettyä Strepsilseillä, mutta nuha iski tilalle. Henki ei kulkenut, mutta torstaina oli pakko käydä kokeilemassa yksi treeni BJJ:tä ihan vain tarkistaakseni onko kisoihin mitään järkeä lähteä. Tuntui todella pahalta kurkussa ja päässä muutenkin, mutta tiukalla kontrollilla sparri kulki ok kuitenkin. Joten päätin kisata.

Lääkkeiden imailu jatkui välipäivät, mutta vielä sunnuntain vastaisena yönäkin heräsin kolmen aikaan, kun en saanut hengitettyä liman vuoksi. Aamu oli ihan yhtä tuskaa, mutta nenäsumutteella sain kuitenkin sieraimet auki. Siitä sitten kisoihin ja hyvinhän se sujui, neljä ottelua, neljä voittoa ja kulta kotiin. Kerrankin.

Wictorin pirulainen ilmaantui kisapaikalle jonkin verran meidän (minä, Robban, Arnela ja Thomas) jälkeen ja todella veikeä ilme naamallaan kysyi olinko nähnyt kaaviot jo. No enpä ollut, mutta kun näin, syy Wictorin ilmeeseen selveni nopeasti. Paitsi että jouduin starttaamaan jo ensimmäiseltä kierrokselta (kun taas kaikki brasalaiset yllättäen pääsivät suoraan neljännesvälieriin), sain myös vastaani englantilaisen, joka oltiin Wictorin kanssa katsottu etukäteen sarjan pahimmaksi. Oli nimittäin avoimissa painoluokissa pärjännyt hyvin, ilman pukua voittanut ja sinivöisissä puku päällä saanut hopeaa.

Lämmittelin ennen ensimmäistä ottelua ihan hyvin, mutta halli oli todella kylmä ja aikataulu jäljessä ilmoitetusta, joten ehdin jäähtyä aika pahasti. Lopulta nimi kuitenkin kuulutettiin ja painelin vaa'alle. Punnitusta tarkistamassa ei ollutkaan kukaan muu kuin Leo Vieira, joka myös huolehti sarjamme kulkemisesta läpikotaisin. 69,4 kiloa oli paino kisavaa'alla, kun se 10 minuuttia aiemmin oli lämmittelyalueen verrokkivaa'alla 69,8 kg. Tuskin siis tuli paljoa ylipainon vuoksi hylkäyksiä näissä kisoissa.

Lähdin otteluun ilman mitään suurempaa suunnitelmaa, ajattelin katsella pystystä ensi alkuun mitä tapahtuu ja sitten kokeilla uhrautumisheittoa, jos sattuu huvittamaan. Tähän ei kuitenkaan päästy, sillä vastustaja veti halfguardiin heti ensikosketuksesta. Lähti underhookia kaivamaan, joten minä käännyin Marceloon ja lähdin kimuraa kyttäilemään. Näissä merkeissä menikin sitten tämä ottelu. Vastustaja sai kahteen kertaan siirrettyä avoimeen guardiin, josta molemmilla kerroilla vaivatta ohitin takaisin halffiin (toisesta kerrasta sain edun). Kokeili myös muutamaa kuristusta, joista toisesta sai ilmeisesti edun, joskaan suoranaista kuristumista ei missään vaiheessa tapahtunut ja ote irtosi ilman suurempaa puolustamista. Itse puolestani hain kimuraa aktiivisesti eri tavoin (mutta olin päättänyt olla menemättä alle yrityksessä, ettei tuomari antaisi pisteitä vastustajalle) ja hain ohituksia Marcelosta sekä reverse halffista. Tuloksetta, joten ottelu loppui eduin 1-1 ja sain tuomaripäätöksen nimiini. Odotinkin sitä kyllä ylösnoustessa, mutta onhan tuossa epävarmuutta silti aina.

Voiton jälkeen komennettiin odottelemaan kisatatamin laidalla ja näin myös tein. En syönyt mitään otteluiden välissä, mutta vettä join. Seuraavaan matsiin tuli vastaan brasalainen, joka oli päässyt suoraan toiselle kierrokselle. Lähdin pystyyn samalla ajatuksella kuin ensimmäisessä ottelussa, mutta taas kerran vastustaja veti guardiin. Puolustelin hetken aikaa perhosta ja puolisuljettua guardia, kunnes sain huukkijalan haluamaani asentoon ja tein Markun vuosi sitten opettaman ohituksen. Hetken jaksoi vastustaja sätkiä ja yrittää kääntyä, mutta en päästänyt irti ja sain ohituksen. Kiersin north-southiin ja lähdin hakemaan samaa kuristusta, jonka sain Finnish Openissa viime vuonna. Nousin siitä knee-on-stomachiin ja yritin jatkaa edelleen mountiin, mutta tipahdin halfguardiin välissä. Tästä lähdin hakemaan jalkaa vapaaksi ja ohitin aika sutjakasti hyvin peruskurssiohituksen tapaan mountiin. Johto oli siis tukeva 10-0, joten päätin lähteä hakemaan lopetusta. Ezekieliä koetin vähän, mutta ei onnannut. Sen sijaan vastustaja tarjosi kätensä ihan ilmaiseksi, joten lähdin tekemään hyvin nopeaa jujia. Lukkoa kiristäessäni tunsin taputuksen jalkaani vasten ja päästin irti, etten rikkoisi kättä. Nousin tilanteesta jaloilleni, jolloin tuomari kysyy brassienglannilla mitä tapahtui ja kun sanoin, että päästin irti kun taputti, niin vastustaja kiisti tapahtuneen. Tuomari haukkui minut hulluksi ja ottelu jatkui jaloiltaan. Ponkaisin guardiin samantien, mutta vähän huolimattomasti, joten päädyttiin half guardiin. Vastus lähti hakemaan kimuraa, mutta näin sen helposti ja puikkasin kainalosta selkään ja sain huukit noin sekuntia ennen kuin aika loppui. 10-0 voitto siis. Mitä tuohon taputukseen tulee, niin voi toki oikeasti olla, ettei vastus luovuttanut, mutta selvästi sen tunsin ja yleisöön olivat nähneet myös. Jos saan videon tästä käsiini, niin mukava nähdä miltä näyttää.

Semifinaali tuli aika yllättäen, eivätkä esimerkiksi GB:n kundit tainneet edes nähdä tätä matsia. Vastassa oli joka tapauksessa jamppa, joka oli otellut jo kaksi ottelua kuten minäkin. Ennakolta olin tiennyt tällä kundilla olevan hyvä juji suljetusta, ja aikaisemmat ottelut olivat vahvistaneet käsitystä hyvästä guardipelaajasta, mutta heikosta ohittajasta. Neljännesfinaalissa tämä jamppa oli kohdannut seurakaverini, joka oli onnistunut swiippaamaan. Olin siis aika luottavainen, että selälläni en vaikeuksiin joutuisi, joten hyppäsin guardiin heti ottelun alussa. Vastustaja sai kaivettua kädet jalkojeni alle ja koetti stäkkäysohitusta, jonka puolustin helposti. Päädyttiin halffiin, josta ensin yritin kimuraa ja sen jälkeen palautin suljetun zetasta nostamalla. Lähdin pelaamaan suunnittelemaani suljetun peliä, eli kaivoin vasemman käden syvälle kaulukseen, hämäsin kauluskuristusta ja tein jujin. Käsi oli suorana jo niin aikaisin, etten tainnut edes viedä jalkaa päästä yli vaan kiristin lukon jo olkapäältä. Lopetus joka tapauksessa, matsin kesto kuulemma noin 40 sekuntia.

Finaalissa kohtasin ottelijan, joka oli otellut kaksi ottelua, voittaen niistä toisessa Wictorin. Näkemäni ja Wictorilta kuulemani perusteella kyseessä oli erittäin fyysisesti vahva ottelija, jonka ohittaminen on kuitenkin lähinnä puristamista. En siis halunnut lähteä pystyä pelailemaan fyysisempää vastustajaa vastaan, vaan hyppäsin guardiin. Vastustajan ohitusyritykset olivat tosiaankin melkoisia riuhtomisia ja puristamisia, joten aika vaivatta sain aina kilpparin kautta palautettua guardin, joko halfin tai kokonaisen. Tämän alkuvaiheen jälkeen muistikuvat ovat hieman hataria, en tiedä johtuiko syömättömyydestä vai finaalijännityksestä vai mistä. Joka tapauksessa, vastustaja nousi avoimessa guardissa jaloilleen ja hetken mielijohteesta päätin pelata Valtterin (ei junnu) yhden jalan halauspeliä. Kaiken huipuksi halasin jalkaa, johon en ikinä sparrissa hyökkää. Tämän lisäksi päätin jostain syystä nousta tästä tilanteesta jaloilleni single legiin, tekniikka, jota en ole varmaan koskaan käyttänyt. Mentiin siis sataprosenttisesti kaikkien game plan -ohjeiden vastaisesti, mutta vastustaja päätyi tästä kuitenkin selälleen ja minä sain 2-0 johdon. Päädyin suljettuun guardiin ja otin hyvin tiukan puolustusaseman. Vastustaja iski paniikkinappulan pohjaan ja yritti kaikkea mahdollista kauluskuristuksista rannelukkoihin, kuitenkin tuloksetta. Jossakin vaiheessa sain ilmeisesti varoituksen (vaikkakaan tuomari ei siitä mitään sanonut, taululla vain huomasin punaisen lapun), joten nousin seisaalleni. Vastus nousi jaloilleen myös, joskaan en tarkalleen muista miten. Tässä vaiheessa nimittäin meinasi jalka pettää alta - olin jossakin vaiheessa ottelua onnistunut telomaan tai taittamaan oikean jalan isovarpaani, joka tuntui tuolla hetkellä olevan ihan väärässä paikassa. Paniikkiratkaisuna hyppäsin selälleni (jos vastus olisi shootannut, ei tuolla jalalla olisi sproolista tullut yhtikäs mitään), mutta ei onnistunut sekään ja päädyin loppumatsin puolustamaan kilpparia, josta vastustaja yritti kaataa selälleen. Tätä on kuitenkin tullut treeneissä puolustettua niin paljon, etten ollut kovin huolissani. Aika loppui ja nousin jaloilleni kädet pystyssä jalkakivusta huolimatta. Voitonhuudosta ei kuitenkaan tullut ollenkaan niin miehekästä, kuin olisin toivonut, mutta kaikkeahan ei voi saada.

Ottelun jälkeen fiilis oli erinomainen ja palkintopallin korkeimmalla korokkeella oli oikein mukava seisoskella. Yllätyin peräti siitä, kuinka korkea se oli, ensikertalainen ei moista osannut odottaa. Taisivat tuttavat sekä Ruotsista että Suomesta nähdä kuinka onnellinen olin ensimmäisestä voitosta ja onnittelivatkin sitten kovasti. Robban miljoonan judokisan konkarina kyllä nauroi ihan päin naamaa minun riemulleni, mutta oikein hyvällä tavalla. Kisat menivät muutenkin hienosti niin suomalaisilta (6 mitalia, joista 4 kultaa), kuin Hiltiltäkin (voitot sinivöisten sarjoista -64-82,3 kiloa sekä muutamista muista). Oikeastaan ainoa negatiivisempi juttu oman jalkani lisäksi oli Arnelan tuuri. Kisapäivän ensimmäisessä ottelussa jäi jujiin ja loukkasi kyynärpäänsä. 6,5 tuntia odottelua ensiavussa, kunnes sai tarpeekseen ja hyppäsi autoon. Autossa oli siis paluumatkalla kolme kultamitalistia ja yksi kevyesti kyrpiintynyt nainen. Mielenkiintoinen kombinaatio, ja Robban ja Arnela päätyivätkin muutamaan varsin tuliseen keskusteluun etupenkillä. Arnelan odottelun vuoksi matka viivästyi varsin myöhään ja taisin olla kotona noin 2:30.

Tämä päivä olisi pitänyt viettää lukien huomiseen tenttiin, mutta sen sijaan tutkailin Tukholman terveydenhoitoa. Päädyin löytämään terveysaseman tästä Kistan ostoskeskuksesta, joten iltapäivällä lampsin sinne. Sain antibiootit turvotuksen laskemiseksi (jalkaterä varpaiden juuresta on paisunut koko jalan leveydeltä) ja lähetteen Rinkebyhyn röntgeniin. Lääkärin pitäisi aamulla soittaa ja kertoa löytyikö murtumaa vai ei.

Oli tarkoituskin ottaa treenitaukoa kisojen jälkeen, mutta lähinnä tuon tentin takia. Tentti jää nyt väliin ja treenitauosta saattaa tulla odotettua pidempi. Flunssakin vaivaa yhä edelleen, joten kisapäivästä seuraava ei ollut mitenkään ruhtinaallisen fantastinen. Eipä tuo mitään, pohjafiilis on kuitenkin varsin tyytyväinen, täytyy myöntää.